lauantai 22. huhtikuuta 2023

velvollisuudentunnosta

En ole koskaan aktiivisesti halunnut tehdä itselleni mitään, ajatellut satuttavani tai toivonut että kuolisin. Itsetuhoisuus tuntuu ajatuksena kovin vieraalta, kaukaiselta.

On kuitenkin ollut aikoja, kun elämä on tuntunut turhalta ja merkityksettömältä, tai oikeammin se ei ole tuntunut juuri miltään. Luulen, että tuolloin minut on pitänyt hengissä pitkälti pelkkä velvollisuudentunto. Minäkin en voi lähteä, sillä nämä ovat menettäneet jo liikaa.

Kaiken sen synkkyyden keskelläkin asetin muut luontevasti edelle, en olisi kestänyt ajatusta siitä että minun lähdöstäni seuraisi heille entistä enemmän tuskaa ja kipua. Ironista kyllä, sillä enhän minä olisi siitä enää tiennyt mitään, en olisi ollut sitä katsomassa tai kokemassa, en elämässä menetystä heidän kanssaan. Se tekee ajatuksesta vieläkin sietämättömämmän.

Ja toisaalta, jos kerran välitin noista muista niin paljon, olinko silloin todella edes sen saman partaan reunalla kuin niin monet muut tuntuvat keinuvan, vai värjöttelinkö turvallisen etäisyyden päässä; kuulin ja kaistoin kalman sen tumman railon ääreltä, mutta en katsonut samaan pimeyteen. Sekö minut on lopulta pelastanut.

Vai olenko kuitenkin itse päättänyt katsoa kohti toivoa, silloinkin kun siitä ei ole ollut tietoakaan. Kääntänyt kasvoni kohti valoa, tai sitä suuntaa, josta aavistelin sen pian kajastavan. Etsinyt surun loputtomissa sokkeloissa ilmavirtaa villieläimen tavoin, toivonut sen kertovan mihin suuntaan tulee kulkea päästäkseen pois, löytääkseen tunnelin pään, palatakseen oikeaan elämään muiden pariin.

Haluaisin ajatella, että selviytyminen on ollut oma päätökseni, ja paljolti se onkin, mutta noista kaikkein synkimmistä hetkistä en voi sitä varmaksi sanoa. Oliko se kuitenkin lopulta tuo velvollisuudentunto, joka esti minua siirtymästä lähemmäs reunaa, valumasta sen yli. Jos niin, miten masentava ajatus se omalla tavallaan onkaan.

Että edes tuolloin en ollut kykenevä päästämään irti.

lauantai 15. lokakuuta 2022

hiipijä

Olen tottunut liikkumaan läpi tilojen, hetkien ja aikojen varovasti varpasillaan. Hiipinyt toivoen, ettei kukaan kiinnittäisi katsettaan minuun liian pitkäksi aikaa, ei ehtisi huomata minun poikenneen, arvioida kulkuani, tarttua minuun sanoillaan, teoillaan, pysäyttää.

Näin tehdessäni olen huomaamattani kaiken aikaa pienentänyt itseäni, opetellut kulkemaan kyyryssä katse visusti lattialistojen lomassa, typistänyt valtavia paloja kokonaisesta olemuksestani, kaikesta siitä mitä olisin voinut ja halunnut olla.

Sittemmin olen onnistunut kasvamaan paikoin kokonaisemmaksi ja eheämmäksi, löytänyt paikan jossa minun ei tarvitse varoa askeleitani, ihmisen joka kannustaa oikaisemaan ryhtini ja kulkemaan rohkeasti meteliä varomatta.

Siitäkin huolimatta yhä tietyissä hetkissä nurinkurinen haamusärky iskee. On jopa hieman säälittävää miten pieni kimmoke lopulta vaaditaan palauttamaan minut takaisin noihin hetkiin, laskemaan katseeni ja askeleeni taas tunnustellen. Pulssi tuntuu tuttuun tapaan nielussa saakka ja korvissa humisee, olen kauhuissani että olen vahingossa tavalla tai toisella liikaa, ja vaikka tiedän ettei siihen enää ole syytä, keho kertoo jotain aivan muuta.

Toivon niin lujasti, ettei katse pysähtyisi minuun, ja kuitenkin se pysähtyy, kurtistaa kysyvästi kulmiaan ja vaatii kertomaan mikä on, mikä on saanut minut taas unohtamaan rajani, jättämään ne täyttämättä kokonaan pelossani siitä että pian pursun yli, että jokin siitä tulee olemaan viimeinen pisara.

Olen ymmärtänyt eläneeni tällä tavoin vasta kun olen löytänyt tuon katseen, joka kiinnittyy minuun myös niinä hetkinä kun hengitystä pidättäen teen kaikkeni ollakseni huomaamaton, joka näkee minut kokonaisena vaikka pyrin olemaan pienempi kuin olenkaan. Vakuuttaa ettei mikään minussa ole tai tule olemaan liiaksi.

Hänen seurassaan minulla on tilaa olla kokonainen, ehjä. Venytellä raajojani ja tunnustella missä rajani oikeasti kulkevatkaan. Lukemattomia kertoja olen yllättynyt siitä, miten pitkälle ne yltävätkään, kun vain hiljennän sen äänen joka kauhuissaan huutaa ethän sinä voi. Jollakin tapaa minua koskettaa myös se, miten hän poikkeuksetta yllättyy siitä, etten ole ymmärtänyt kauas voinkaan kurottaa kun vain uskallan luottaa.

Missään vaiheessa elämääni kukaan ei varsinaisesti ole pakottanut minua pienemmäksi, mutta kukaan ei ole myöskään juuri raivannut tilaa minulle ja olemiselleni. Niinpä olen tyytynyt siihen tilaan, joka minulle on jäänyt, eikä se ole ollut suuren suuri, ottanut sen haltuuni ja ajatellut että se on kaikki, mitä minulla on ja tulee olemaan.

Minusta ei ole koskaan ollut käymään rajakiistoja, huomaamattomuus on aina ollut helpompaa. Opin varovaiseksi, hiipimään hetkien läpi kuin en olisikaan, jälkiä jättämättä, vaivaksi olematta. Kokeilemaan rajojani toisaalla jos silloinkaan. Asettamaan askeleeni oikein, asettamaan itseni oikein.

Sitä riemukkaampaa on näinä päivinä oikaista koko vartensa sen täyteen pituuteen, astua rohkeasti kantapää edellä ääntä ja elämää pelkäämättä. Vaikka keho yhä toisinaan huutaa väistämään katsetta ja sydän hyppää kurkkuun, ne hetket kun siitäkin huolimatta suoristan itseni ja kohtaan sen kaiken saavat riehakkaan ylpeyden lehahtamaan läpi rintakehän.

Ehkä joskus unohdan kokonaan hiipiä, opin olemaan rohkeasti kokonainen, anteeksi pyytelemättä. Tilaa säästämättä.

perjantai 16. syyskuuta 2022

kokeva ja tunteva

Olen ensisijaisesti kokeva ja tunteva olento. Ajatus ja analyysi tulevat aina vasta askelta perässä. Toisinaan, melko useinkin, viivettä on vain hetken verran, ne tuntuvat jopa nivoutuvan yhteen ja uusi askel painuu edellisen jälkeen luonnostaan, kuin huomaamatta. Etenkin ulkopuolelle saattaa vaikuttaa siltä että näin olisi aina, sillä hyvin vähän kokemastani tihkuu suoraan olemiseeni, vaikka ihoni alla kuohuisi ja velloisi, rintalastan takana lepattaisi, kiristäisi, painaisi. Vasta riittävän suuret tunteet alkavat tulvia yli olemiseni reunan.

Todellisuudessa kokemus kiilaa kuitenkin aina edelle. Toisinaan vain puolikkaan askeleen verran, toisinaan niin että se ehtii kadota kokonaan taa ennen kuin ajatus taas tavoittaa tuoreet jäljet. Tunne saattaa yllättää, hiipiä nurkan takaa ja vallata pikku hiljaa alaa tai vyöryä kerralla yli jättämättä tilaa kysymyksille, ja minun täytyy saada kokea se kokonaan ennen kuin kykenen pureksimaan, pääsemään sen juurille, hahmottamaan rajat ja kokonaisuuden. Ymmärtämään.


Lennosta minun on vaikea analysoida mitään, itseäni taikka toisia. Rajat ovat häilyviä ja vaikeita hahmottaa, olennaiset saattavat lipua huomaamatta ohitse ja olemattomat tarttua silmään taikka korvan taa. Ehkä siksi ihmisten kanssa oleminen ei ole koskaan tullut minulta järin luonnostaan.

Samasta syystä joskus pienetkin sanat tai sivulauseet, ehkä sekin joka jätetään lausumatta ääneen, voi saada minut hetkeksi raiteiltani, kunnes saan niistä kiinni, tutkin ja pyörittelen, pureksin nielen ja siirrän sivuun turhaksi todettuani, hahmotan rajat ja mahdollisuudet, joista poimin todennäköisimmän todeksi.

Siksi minusta tulee myös niin kovin etäinen, sulkeutunut ja hiljainen, kun jokin painaa tai käyn läpi jotakin itselleni uutta. Jos sen keskellä avaan suuni, en useinkaan onnistu tavoittamaan sitä mikä on itselleni totta, pukemaan sitä sanoiksi tai edes puolikkaiksi ajatuksiksi. Saatan lipsauttaa jotakin, joka ei ole millään tapaa kosketuksissa todellisuuden kanssa, on lähtöisin toisesta tunteesta, ajasta ja kokemuksesta, täysin irrallaan siitä mitä tuona hetkenä todella käyn läpi.


Siksi olen kai ryhtynyt kirjoittamaankin. Olen todennut sen toimivaksi kokemusten, tunteiden ja todellisuuden tavoittamisessa, sanojen auttavan minut niiden juurille. Kirjoittamaan ryhtyessä ei tarvitse vielä tietää eikä ymmärtää mitään, riittää että on edes ohkainen ote langanpäästä jotta sitä voi varovasti nykäistä, ryhtyä purkamaan vyyhtiä joka kierros kierrokselta oikenee, järjestyy.

Lopulta se alkaa purkamaan itse itseään, löytää sanoiksi paperille tai puhelimen näytölle. Niin siihen saa sopivasti etäisyyttä voidakseen käännellä ja tutkiskella ajatuksia kuin ne olisivat irrallisia yksikköjä, kulkea mielleyhtymästä toiseen kuin jälkeensä jättämiä leivänmuruja pitkin, kunnes löytää siihen paikkaan mistä lähtikin ja ymmärtää.

maanantai 28. maaliskuuta 2022

kutsumaton vieras

 Sitä on vaikea sietää, ihoni alle kaivautuvaa kelmeää apatiaa. Se virittyy kalvoksi minun ja muun maailman väliin, vie kaiken matkojen päähän ja tylsyttää aistit ja ajatukset. Kaikki haaltuu hetkeksi, pala kiipeää kurkkuun ja luomien takana kirvelevät kaiken aikaa kyyneleet jotka eivät kysy syytä.

Ja vaikka tiedän että se on vain hetkittäistä, että seuraavana aamuna kaikki on taas hyvin ja yö pyyhkii haljun ilottomuuden mennessään, se saa silti minut käpertymään itseeni, odottamaan aamua kykenemättömänä tekemään tai ajattelemaan mitään muuta. Kaikki minussa kiertyy kerälle tuon yhden mustan pisteen ympärille, joka olemassaolollaan lamauttaa, tilkitsee kaikki ne raot joista valo tavallisesti siilautuu sisään, laskeutuu painoksi rinnan päälle.


Kai se jollakin tavalla vetää minut takaisin niihin vuosiin, jotka vietin tämän saman sumean verhon takana odottamassa ajan kulumista, pysähtyneenä sivustaseuraajana omassa elämässäni, pääsemättä koskaan oikeastaan osaksi sitä mitä verhon tuolla puolen tapahtuukaan. Ajatus tästä apeudesta vallitsevana tilana, johon heräisinkin aamu toisensa jälkeen, on yhä raskas kantaa vaikka järjellä ajatellen tiedänkin sen jääneen kauas noihin päiviin. Ettei minulla ole enää mitään pelättävää. Jonkin alkukantaisen kauhun se silti yhä nostaa pintaan, noiden mustien päivien elävä muisto.

Noina päivinä se elämä jota nyt elän, kaikki nämä onnelliset, valoisat hetket eivät koskaan kuuluneet minulle, minun maailmaani, eivät rohkeimmissa kuvitelmissanikaan. Uskoin kantavani sitä samaa painoa rintalastani päällä kaikki elämäni päivät. Siksi nykyisyyteni keveys ja helppous, aika ajoin jopa pakahduttava onnellisuus ja sen kaiken luoma kontrasti tekevät tämän haalean, harmaan apeuden sietämisen mahdottomaksi. On kuin tällaisina hetkinä ymmärtäisin kuinka korkea pudotus olisikaan, jos joskus astuisin askelman ohi ja putoaisin uudelleen noihin samoihin syvyyksiin.


Vaikka tämä kelmeä apatia on lopulta vain varjo siitä kaikesta jonka keskellä joskus vaelsin, on se riittävästi muistuttaakseen että oli aika, jolloin se oli kaikki mitä tiesin. Ja etten koskaan enää halua päätyä sinne, siihen samaan synkkään paikkaan.

Uni korjaa kaiken tälläkin kertaa, mutta valehtelisin jos väittäisin etteikö tuon varjon vierailu jättäisi jälkeään hetkeksi. Ettenkö kulkisi tuokion verran hieman varovaisemmin, kunnes taas uskallan kohottaa katseeni jaloistani ja luottaa askeliini, siihen että ne kantavat kyllä.

torstai 1. heinäkuuta 2021

levottomia ja levollisia

On herkkä ja levoton olo, sellainen kuin olisi sielua myöten hieman varpaisillaan, koko lailla auki, koko olemus hellänä, hengästyttää. Ilma tuntuu kosteana vasten ihoa, musiikki koskettaa syvältä ja naurukin kumpuaa jostakin jalkapohjista saakka. Levoton, kuin ei tietäisi miten olla tai mitä tehdä, haluaisi tehdä kaikkea mutta ei osaisi kuitenkaan päättää mitä, oma paikka ja sellainen hyvä levollinen kohta olla on hetkessä hieman hukassa.


Eikä se ole ikävä olotila, vaan yhtä lailla osa minua, siellä se on ja on aina ollutkin, tulee aina olemaan. Yksin ollessani olen herkästi tällainen, varpasillani, auki, herkkä. Sellaisina hetkinä maalaan, kirjoitan, puran olemistani tekemiseen ja piirrän hetkille tavalla tai toisella rajat ja raamit. Levottomuus asuu minussa, se on piiloutunut jonnekin sormenpäihin taikka niskavillojen pehmeään peittoon, mutta siellä se on yhtä kaikki. Aiemmin en ole vain osannut sille nimeä antaa, mutta nyt osaan, näen sen ja tunnistan.


Sillä kontrasti on kovin suuri siihen syvään rauhaan ja niihin vahvoihin juuriin jotka olen onnistunut tiettyihin hetkiin kasvattamaan, siihen levollisuuteen ja tyyneen olotilaan jossa olen elämääni pian puolitoista vuotta elänyt. Siihen, jossa paikkaa ei tarvitse hakea vaan se on olemassa aina kosketuksen päässä, sydän ei hakkaa levottomana omaa mielivaltaista rytmiään vaan tarttuu toisen rauhalliseen sykkeeseen ja siihen sopeutuu. Veri ei kuohu tai kohise vaan hiljaa virtaa niin kuin hetketkin, aika venyy verkkaiseen ja kaikella on paikkansa ja tarkoitus, minullakin. Kehyksiä ei tarvitse hakea ja sovitella vaan ne löytävät kohdalleen kuin itsestään.


Olen aina pitänyt itseäni rauhallisena ja tasaisena, mutta kontrastit tuovat esiin uutta, antavat nimen sellaisillekin asioille jotka aiemmin ovat hahmottomina taustalla häilyneet. Levottomuus on hyvä sana kuvaamaan sitä puolta minussa jonka nämä tällaiset hetket saavat pintaa, sitä joka kulkee pitkin kotikontujaan öiseen aikaan musiikit korvissa keräämässä sylinsä täyteen kukkia, maalaa piirtää ja kirjoittaa, ajaa autoa, tekee asioita joiden on huomannut tuovan rauhaa.


Osin on itkettävän onnellista huomata ja ymmärtää, että syy tämän tunteen vierauteen on siinä, että olen löytänyt rauhani jostain ihan muualta. Yhä edelleen minulla on olemassa omat keinoni ja niistä pidän kiinni hamaan loppuun saakka, mutta niitä käytän silloin kun itse haluan, en enää pakon alla hetkinä joista en muuten löydä rauhaa. Sillä minun rauhani ja oma paikkani onkin ollut hänen sylinsä kätköissä kaiken aikaa, eikä minun enää tarvitse hakea ja etsiä.



"Sinä olet minulle tyyni kohta elämän pyörteessä. --

    -- (Tämä voisi olla rakkauden määritelmä.)"

            Eeva Kilpi, Sininen muistikirja

perjantai 28. toukokuuta 2021

kaikki tämä on totta ja tapahtuu

Onnellinen kesäolo, kevyt lempeä ja lämmin, kutkuttaa jostain rintarangan takaa ja hengästyttää riemusta, kaikki tuntuu helpolta hyvältä ja onnelliselta. Pehmeältä ja lempeältä, sellaiselta kuin olla pitää. Valo ei enää pistele piikkejä verkkokalvoille ja ihoon vaan varovasti silittää, sälekaihtimien väleistä hiljaa siilautuu huoneisiin ja piirtää seinille lämpimiä läikkiä, tekee kodista pehmeän pesän ja täyttää mielenkin vaaleankeltaisellaan. Kevyt on olla siinä, maata vierekkäin lakanalla pihamaalla tai kodin seinien sisällä pedatun sängyn päällä, olla vain ja antaa hetkien kiireettä valua. Hengittää vasten toisen poskea ja laskea tolkuttoman pitkiä ja tuuheita ripsiä yksi kerrallaan, nauraa tyhjänpäiväiselle ja olla niin liki kuin vasten vain pääsee.


tämä hillitön, hallitsematon onni se vain jatkuu ja jatkuu, välillä sen aallot lyövät sydäntä vasten niin lujaa että pakahduttaa ja hetken on haukottava henkeä, muistettava että kaikki tämä on totta ja tapahtuu

keskiviikko 10. maaliskuuta 2021

varjoja

Jo yli vuoden ajan kaikki on ollut niin kevyttä, harsomaista, helppoa hengittää ja olla. Mikään ei ole painanut ja kaikkina niinä ohimenevinä hetkinä kun olen tuntenut varjon hiipivän lähemmäs, venyttelevän pitkiä sormiaan niin että niiden päät ovat jo ääriviivojani hiponeet, olen voinut vain kiivetä toisen syliin autuaana siitä tiedosta että siellä olen turvassa, ettei mikään synkkä sinne yllä. Että niiden käsivarsien suojassa olen niin turvassa kuin ihmisen vain on tässä maailmassa mahdollista.


Kun se sitten lopulta äkkiarvaamatta saa otteeseensa ja tarttuu, huomaamatta, havahdun vasta kun kynnet jo raapivat rintakehää ja sormet kiristävät kipeinä kylkiluita, makaan sängyllä kaikessa hiljaisuudessa ja yhtäkkiä kaikki happi hiipii hiljaa huoneesta ulos ja valo kutistuu pisteiksi verkkokalvojen taa, silmiä polttaa ja kirvelee koko olemusta painaa. Se toinen siinä vieressä kysyy onko kaikki hyvin enkä minä osaa, en kykene muotoilemaan suuhuni sopivaa vastausta vaan makaan paikallani iho pahasta mielestä nahkeana ja itken vaitonaisia kyyneleitä kun se kiertää käsivartensa minun ympärilleni ja silittää.

Lopulta saan suustani sen mikä on osatotuus, että nämä yli kolmetuhatta päivää ilman siskoa käyvät hetkittäin liian raskaaksi ja kaiken sen painon tuntee etenkin silloin, kun jälleen yksi kolmesataa kuusikymmentä ja viisi lähestyy täyttymistään. Mutta on muutakin, sellaista jota en saa sanottua, jota en tavoita.


On harmia siitä etten ollutkaan täysin immuuni, ehjä ja särkymätön, vaikka toisin uskalsin jo kuvitella, häpeää omasta hauraudestani ja siitä että se toinen joutuu minua joskus kannattelemaan, tällaisina hetkinä, minua ja suruani. Hänen taakkansa se ei ole enkä haluaisi painaa liikaa, en kuormittaa enkä olla haavoilla ja rikki kun muina hetkinä olen kuitenkin niin kovin onnellinen, niin onnellinen etten sellaista olisi koskaan edes osannut, uskaltanut kuvitella.

On surua kaikesta siitä hölmöstä ja pienestä, joka joskus vain kasaantuu ja kerääntyy epämääräiseksi möykyksi mielen päälle ja vatsanpohjaan, siitä etten koskaan enää saa soittaa ja kertoa hölmöjä pieniä tarinoita päivistäni ja elämästäni, etten koskaan saa esitellä onneani sille joka siitä eniten riemuitsisi, etten yksinkertaisesti enää koskaan saa takaisin niitä mahdollisuuksia jotka minulta yhdeksän vuotta sitten mitään kyselemättä riistettiin, koko loppuelämän mittaisia mahdollisuuksia siitä mitä voisi sisarensa kanssa olla kokea ja jakaa.

Että joskus kaikki tämä vain tuntuu kipeänä kivistävänä kohtana kurkussa ja vuoren kokoisena murheena rintakehän päällä, eikä se ole maailmanloppu, sen minäkin olen näiden vuosien aikana oppinut. Tästä kaikesta en koskaan osaa päästää täysin irti eikä se kai olisi mahdollistakaan, se tulee ja menee, ei koskaan saavu jäädäkseen vaan hetken viivähtää ja antaa sitten tilaa muulle.


Kaikkea tätä mietin mielessäni kun se toinen pitää minusta kiinni, antaa itkeä paitansa märäksi eikä hymähtele tai yritä ohittaa, antaa minun surra sen hetken kun surua on, ei kysele liikaa tai painosta, luottaa siihen että kerron kunhan tavoitan oikeat sanat. Lopulta se kuiskaa hiljaa, kaksin ilot kahdentuvat ja surut taas puolittuvat, kertoo että niin se on ja niin sen kuuluukin olla, kertoo olevansa aina siinä, huonoinakin päivinä rakastavansa.

Löytäisinpä vain sanat sille miten se rakkaudellaan eheyttää, silittää surulta terävimmät reunat, saa varjon venyttelemään sormiaan ja irrottamaan otteensa, miten se tapahtuu jälleen, paino kevenee, suru haipuu, minä kerron rakastavani ja toivon että se riittää.